Eroamisia

Miksi valmentajat erottavat itsensä? Olen pähkäillyt asiaa pitkin mittavaa uraani eri palloilulajeissa. Viime aikaiset salibandyliigan puollella tapahtuneet irtisanoutumiset saivat viimein minut tarttumaan läppäriini ja keskustelemaan aiheesta itseni kanssa.

Valmentajien perääntyminen pulassa olevien joukkueiden ruorista mietityttää. Pitävätkö eroavat valmentajat seurajohtajia salibandyssä niin osaamattomina veijareina, että he eivät tiedä milloin valmentajalle pitää antaa monoa. Jos näin on niin se asettaa heti perään kyseenalasaiseksi seurajohtajien päätöksen kyseisen valmentajan palkkaamiseksi.

Eroavat valmentajat perustelevat usein päätöstään lähteä joukkueen peräsimestä joukkueen edulla. Kyseessä on kuitenkin lähes poikkeuksetta valmentajan etu. Kuka nyt rekisteriinsä kaipaa tappioputkia, varsinkin jos on tunnettu kaiken muuttavasta kultaisesta kosketuksesta.

Onko valmentaja siis pelkuri jos päättää lähteä? Omaa henkistä hyvinvointia ei saa vähätellä ja jos valmentaja todella tuntee, että jaksaminen on vaarassa niin menköön. Väitän kuitenkin, että jaksaminen on usein vain tekosyy. Kummasti sitä piristyy kun alla on viiden ottelun voittoputki.

Valmentajan eroamisille on tyypillistä, että ne tulevat täysin puskista. Kyllähän valmentajan pinnan kiristymisen on nähnyt reeneissä jo jonkin aikaa, mutta viimeinen naksaus on yllättävä.

Valmentaja on viimeisen viikon joukkueen peräsimessä täynnä intoa. Häntä ei paina neljä alla olevaa tappiota, vaan kaikki voimat ja vähän ylikin on keskitetty seuraavan lauantain otteluun. Valmentaja valaa uskoa uskoa hivenen allapäin oleviin pelaajiin, pitää henkilökohtaisia palavereja joukkueen ydinpelaajien kanssa ja pyrkii saamaan puhumalla näistä kavereista vielä enemmän irti. Meno harjoituksissa lupaakin tappioputken katkeamista.

Viimein on viikonloppu ja edessä tärkeä ottelu. Tänään tappioputki tulisi katkeamaan, aivan varmasti. ottelu alkaakin loistavasti. Oma joukkue menee heti alussa johtoon ja kaikki näyttää loistavalta. Joukkueen energiataso on huikea ja kaikista paistaa tekemisen riemu. Pilvilinna alkaa kuitenkin rakoilemaan kun vastustaja saa onnekkaan tasoituksen ja johtomaalin lähes yhtä onnekkaasti aivan erän lopulla.

Pukukopissa valmentaja luo uskoa pelaajiin ja kertoo perinteisesti kuinka oma joukkue on epäonninen koska ei johda. Vastustaja on vastaantulija kun vain aletaan laittamaan palloa sisään.

Toisella erätauolla vastustaja on repinyt viiden maalin johdon ja valmentaja karjuu kurkku punaisena koko joukkueen olevan paskoja. Kukaan ei yritä ja joukkue on häpäisty. Näillä ohjeilla kolmanteen erään ja taululle murskalukemat.

Ottelun jälkeen valmentaja ei puhu kenellekkään, vaan poistuu paikalta. Välittömästi pelin jälkeen seuran mangeri saa tekstiviestin, jossa valmentaja kertoo eroavansa. Ei jaksa enää. Saman hän kertoo myös muutamalle muulle "uskotulleen".

Onko se siis potkujen pelko mikä valmentajan ajaa eroamaan? Eroaminen itse on jotenkin kunniallisempaa kuin pois potkituksi tuleminen. Eihän se näin voi olla.

Valmentajalla tulisi olla niin paljon itsetuntoa, että uskoisi edes itse, että on tehnyt työnsä niin hyvin kuin sen vain voi tehdä. Jos valmentaja pitää itselleen takaporttia auki, eikö se jätä portin auki myös pelaajille?

-Paavo-